Lähipäivien satoa

Syksyn ensimmäiset lähipäivät pidettiin tämän viikon maanantaina ja tiistaina. Maanantaina kuulimme kaksi luentoa: Katri Aaltosen opetuksen suunnittelua koskevan luennon ja Päivi-Katriina Juutilaisen ohjausta koskevan luennon. Aaltonen muistutteli meille nykypäivän opetuksen oppimiskeskeisyyttä verrattuna aiemmin vallalla olleeseen opettaja- ja sitä seuranneeseen oppilaskeskeisyyteen. Juutilaisen luennosta jäi mieleen päällimmäisenä ohjauksen holistisuus ja osana sitä mm. tunnesiteen tärkeys ohjaajan ja ohjattavan välillä.


Opettajakeskeinen opetustyyli on ollut vallalla kautta historian pisimpään. Se on ollut yleinen tapa opettaa ainakin vielä 80- ja jopa 90-luvulla. Kaikki muistamme varmaan hyvin omilta koulu- ja opiskeluvuosiltamme ne nyt lähinnä vitsiltä kuulostavat kalvosulkeiset. Mutta sitähän se oli. Opettaja luennoi kalvoilta ja opiskelijat kirjoittivat sanasta sanaan, mitä kalvolla lukee.


Opettajakeskeisyydestä siirryttiin vähitellen oppilaskeskeisyyteen, jolloin opetusprosessissa alkoi korostua oppilaan merkitys opettajan rinnalla ja jopa ohi. Edelleen kuitenkin opetus oli lineaarista, jolloin koko ryhmä aloitti pisteestä A ja pyrkimys oli saattaa koko ryhmä opetuskokonaisuuden lopussa pisteeseen B. Oppilasta alettiin osallistaa enemmän, mutta opetusmetodit olivat edelleen kuitenkin melko lailla passiivisia ja opettajakeskeisiäkin: oppilas kuuntelee, katselee ja kirjoittaa.


Nykyään ajatellaan niin, että oppilas on keskiössä, ei opettaja. Opettajan tehtävä on ohjata oppilasta oppimaan. Opetus on oppimiskeskeistä. Opetusta suunnitellessa keskiössä on tavoite: millaista oppimista tavoitellaan. Tavoite ohjaa valitsemaan tarkoitukseen sopivan sisällön, työtilat ja -välineet ja metodit. Myös arviointi tulee suunnitella jo opetusta suunnitellessa. Arvioinnin tulee olla jatkuvaa ja oppilaan tulee itse myös arvioida itseään. Oppilaalla on vastuu omasta oppimisesta.


Aaltonen käytti mielestäni moderneja metodeita monipuolisesti ja erittäin onnistuneesti. Opiskelijat saivat osallistua pitkin luentoa ryhmäkeskusteluin, kysymyksin ja kommentein. Kommentit kirjattiin verkkoalustalle, josta ne olivat kaikkien luettavissa reaaliaikaisesti.


Juutilaisen luento oli perinteisempi. Moderneja työvälineitä ei juuri käytetty. Mutta, kuten Aaltosen luennosta bongattua, metodit eivät ole itsetarkoitus. Juutilainen luennoi innostuneesti ja mielestäni innostavasti aiheesta ohjaus. Hän on kasvatustieteen tohtori ja toimii itse opinto-ohjaajaksi opiskelevien ohjaajana. Hänellä on siis paljon tietoa kyseisestä sisällöstä, minkä huomasi mielestäni luennosta hyvin. Keskeinen Juutilaisen käyttämä metodi oli peilaus: hän kysyi paljon kysymyksiä kuulijoilta. Kuulijoiden vastaukset hän kertasi muille kuulijoille ja asetti vastauksen käsiteltävänä olevaan kontekstiin. Näin asia tuli ymmärretyksi muillekin kuin kysymykseen vastanneelle.


Luentojen välissä oli osallistavat ryhmäharjoitukset, jotka tehtiin oman ohjaavan opettajan vetäminä. Harjoitukset olivat mielenkiintoisia ja hauskoja, ne synnyttivät aitoa keskustelua ja oppimista. Maanantai oli kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen päivä.


Tiistaina keskityttiin oman pienryhmän kanssa työskentelyyn. Tehtiin konkreettista suunnitelmaa yhteistyön osalta ja aikataulutettiin sitä. Huomasimme, että meillä on pienryhmässä hyvin eri tavoin asioita hahmottavia ryhmän jäseniä, mutta koemme tämän rikkautena. Näin meillä syntyy paljon keskustelua ja opimme toisiltamme.